Ajattelin kertoa mun karvakamuista (!). Elämäni valoista. Uskollisista tovereista.
Niitä on kolme. Jotenkin niitä asettui tuonne nurkkiin nukkumaan kahden vuoden sisällä tälläinen minilauma. Näin kerrostalo kolmiossa tosi melko sopiva kokoonpano ainakin iltavillin aikaan.
Uno.
Sero, Seromon, Luupää, Tero.
Kauhea koirakuume oli. Ollut parikymmentä vuotta. Ulkoilutin kaikkien naapureiden koiria ja landella nukuinkin koirakopissa. Sitten rupes näyttää siltä, että elämänvaihe ois melko ok ottaa dogimon. Eiku se menikini niin, että serkun narttu sai pennut ja rupesin niitä himoitsemaan mutta sitten ajattelin, että niissä on liian vaativat rodut ensikoiraksi. Joten keltainen pörssi oli ystävä.
Löytyi ajokoirasekoitusemästä ja luulavasti naapurin samojedi-isästä sikiintyneet pennut. Olin myyty. Ja niin hain Porvoosta syyskuussa 2011 tuon otuksen joka näistä kaikista onkin sitten hankalin ja itsepäisin.
Luin hulluna kirjoja, halusin kouluttaa todella tottelevaisen koiran. Sellaisen, että muut on kateellisia kun me mennään kylillä.
Pentuna me painittiin ojissa ja oli suihkepulloa ja ilmanpainetöräyksiä. Sero halus huomiota, istu edessä ja haukku. Totteli jos huvitti. Mentiin kursseille, ei sitä kiinnostanut miellyttää tai edes lihapullat, muut koirat oli se juttu. Ja niin se on vieläkin. Käytiin tossa vähän aikaa sitten treenaamassa agilityä tauon jälkeen ja Teromies otti ja juoksi ulos koko hallista. Kontaktin ylläpitäminen siis lievästi sanottuna haasteellista.
Juuri viime viikolla iltalenkillä otti hän ja karkasi, palasi aamulla seitsemältä kotiin. Hieno mies.
Sero leikattiin kahdeksankuisena kun nylkyttäminen muu yleinen perseily oli parhaimmillaan.
Mutta kuulkaa ystävät tällä kolikolla on kaunis kääntöpuoli.
Meillä on eksäni kanssa yhteishuoltajuus ja melko iloisin mielin aina luovutammekin toisillemme Seron. Sillä on ehtymätön energiavarasto ja sen kuluttamiseksi on tehtävä hommia. Kivireki. No ei, mutta metsässä on samoiltava huolella, että jätkä on puhki.
No mutta Juno.
Terriborealis Trixie aka Juno.
No taas oli facessa pennut. Russeleita, pakko saada. En oikein tiedä mikä muhun meni koska en oikeastaan edes kauhesti tykkää russeleiden ulkomuodosta tai luonteesta.. Olen aina ollut staffi, rotikka, buldoggi- linjalla. No kuitenkin päädyin sitten ottamaan pennun eri paikasta taasen kuin se mistä alunperin olin idean saanut ja hain viisikuisen working jackrusselin kotiin huhtikuussa 2013.
Juno on maailman helpoin otus. Sopeutui heti kuin ois aina asunu täällä, oppi parissa viikossa sisäsiistiksi ja nukku kivasti peiton alla. Tottelee, on tosi fiksu, tekee kaikki tarpeet heti ( Sero miettii 20min minne soisi laskea tuotoksen).
Junon käytös rupes muuttumaan kesän jälkeen, se muuttu aremmaks ja jännitti kosketusta. Jos leikkas kynnet niin koko koira tärisi. Se ei enää halunnut leikkiä koirapuistossa, oli vaan penkin alla ja näytti hampaita. Ajattelin, että sillä on haamukipu jalassa johon kaverin rotikka astui ja el katsoi sen ja sanoi, että pelkkä venähdys. Junomon kuvattiin lokakuussa ja jalassa olikin paha nivelrikko, leg perthis tauti joka on melko yleinen pienillä koirilla. Leikkaus oli torstaina, se meni pieleen. Jalkaan jäi jotain luun paloja ja perjantaina leikattiin uudestaa. Nyt saadaan muori taas kuntoon ja toivottavasti käytöskin palautuu takas siksi huolettomaksi russeliksi.Tyyne
En enää jaksais kirjottaa mut pakkohan se on kertoa uusimasta tulokkaasta.
Tyyne on asunut täällä on parisen viikkoa. Tyynen otin koska menetin erossa ranskisnarttuni jonka hankin eksäni kanssa ja ajattelin, että perkele nyt otan täysin oman koiran jota ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa. No sitten Juno jäikin erossa mulle ja mulla on nää kaks täysin omaa, mikä on hyvä niiden ei tarvitse olla yksin.
Tyyne on siis staffirotikkamix. Varsinainen tättärää. Tappelee jo nyt ihan täysillä luista, kiusaa noita vanhempia, roikuu sukissa, tuhoaa kaiken. Perus Staffi siis. Kuuluu vaan silpsilp ja tietää, että Tyyne siellä pistää jotain uuteen uskoon. No mutta ihana hän on. Kaunis. Herkkä. Ah. Unelmieni koira.Kolmen koiran kanssa on tosi kiva elää. Ei ollut sarkasimia. Tottakai ne sotkee ihan sikana. Onneks rakastan siivoamista. Lenkeillä Tyyne on toistaiseksi aina irti ja nää kaks käppäilee melko nätisti juu. Melko usein isken koirat autoon ja ajan metsään tai puistoilemaan.
Kukaan ei oo rähisijä tai räksyttäjä remissä tai kotona. Jos ovikello soi kaikki menee ovelle hipihiljaa odottelemaan kuka tuli.
Sero ja Juno on ihan sika nirsoja, Tyyne syö kaiken mikä on esillä.
Nonniin, nyt jatkan pötköttelyä koirien keskellä. Eilen oli firman pikkujoulut, ei siitä sen enempää.
Hau Hau
- R
Ja sitten kuvia'
